Opiskelen yliopistossa nyt toista vuotta pääaineenani yleinen ja aikuiskasvatustiede. Eräs hankalimpia asioita, joita olen kohdannut tämän akateemisen matkani alkupäässä, on kirjoittamisen kamala ihanuus.
Pidän niin sanotusta vapaasta kirjoittamisesta valtavasti, sillä kirjoittaminen jäsentää ajatuksiani, ja usein tekstistä luetut ajatukset selkeyttävät ajatteluani lisää. Kirjoittaminen on mielestäni myös turvallinen kommunikaation muoto. Koen olevani jokseenkin hidas reagoimaan keskusteltaessa ja tarvitsen usein paljon aikaa muovatakseni aivojeni tuotokset kokonaisiksi puhutuiksi lauseiksi, mutta kirjoittaminen sujuu puhumista nopeammin ja suoraviivaisemmin.
Akateeminen kirjoittaminen on minulle kuitenkin kuin tulossa oleva ryhmäliikuntatreeni: odotan sitä aina innon ja ahdistuksen siivittämin tuntein. Varsinaisen suorituksen keskellä saatan olla joko flow-tilassa tai sitten kärsiä raadollisesti odottaen harjoituksen loppumista. Esseen kirjoittaminen on itselleni aina todellinen urheilusuoritus, useimmiten pitkän matkan maraton tai hankalan maaston suunnistuskisa.
Ryhmäliikuntatunneilla annamme aina itsellemme aplodit liikuntasuorituksen lopuksi. Treenien jälkeen olo on useimmiten tyytyväinen, väsynyt ja ylpeä. Sinnikkään ja toistuvan treenaamisen jälkeen olen todellakin huomannut muutoksia sekä vartalossani että mielessäni. Kehoni on joustavampi ja sulavampi, ajatukseni kepeämpiä ja energiatasoni noussut.
Positiiviset vaikutukset ovat kiistattomia. Silti treenaaminen ei ikinä ole helppoa tai vaivatonta, samoja ahdistuksen, raskauden ja epätoivon tunteita tulee viikosta toiseen. Positiiviset tulokset eivät poista itse tekemisen aikana esiintyvää piinan tunnetta.
Olen miettinyt paljon sitä, kuinka voisin siirtää niin sanotun vapaan kirjoittamisen yhteydessä esiintyvät positiiviset tunteet myös akateemiseen kirjoittamiseen. Akateeminen kirjoittaminen on toistaiseksi näyttäytynyt itselleni vain tylsänä velvoitteena. Useimmiten koen esseitä kirjoittaessani vain esitteleväni muiden keksimiä ajatuksia, enkä saa kirjoittamisesta mitään mielihyvää, kun oma ääneni jää teksteissä kuulumattomiin. Akateeminen kirjoittaminen ei herätä minussa inspiraatiota tai aktivoi mielikuvitustani.
Mutta mitä jos tarkastelenkin asiaa väärältä kantilta? Ehkä minun pitäisi todellakin alkaa keskustelemaan esittelemieni teoreetikoiden kanssa sen sijaan, että tyytyisin suoltamaan muiden ajatuksia kritiikittä paperille.
Tämä on toki se, mitä akateemisessa vuorovaikutuksessa vaaditaankin ja pidetään lähes itsestäänselvyytenä. Sen varsinainen toteuttaminen ei kuitenkaan ole helppoa. Mistä aloittaisin? Miten kävisin keskustelemaan henkilön kanssa, joka selkeästi tietää jostain jotain ja on ansainnut paikkansa akateemisella kentällä? Ja minähän olen vain minä – toisen vuoden opiskelija, joka harvoin saa edes suutaan auki.
Luulen, että suurin osa meistä opiskelijoista kamppailee kirjoittamisen hankaluuden kanssa. Eri asia on, näkyvätkö kirjoittajan lopullisessa tuotoksessa nämä kamppailun jäljet vai huokuuko tekstistä se sama kepeys, jonka esimerkiksi itse saavutan rankan treenin seurauksena.
Olen selaillut joskus itseapuoppaita, joissa annetaan vinkkejä kirjoittamiseen. Moni niistä keskittyy käskymuotoihin ja jonkinasteiseen järjestelmällisyyden toistamiseen. Pitää kirjoittaa joka päivä, ehkä tiettyyn kellonaikaan, ehkä tietty määrä sanoja. Pitää kirjoittaa, vaikka ei tee mieli kirjoittaa.
Olen samaa mieltä siitä, että sinnikkyys ja pitkäjänteisyys varmasti toimii tässäkin (kuten treenaamisessa), mutta olen eri mieltä ainakin järjestelmällisyyden vaatimuksesta. Vertaan tätä liikuntaan. Jos tekisin aina saman treenin yhtä pitkänä, samoilla toistomäärillä samaan kellonaikaan, treenaaminen varmasti muuttuisi helpommaksi, ennalta arvattavammaksi ja turvallisen tuntuiseksi. Tietäisin aina mitä odottaa, mikä toisaalta saattaisi vähentää ahdistusta, mutta hidastaisi tai jopa estäisi kehittymistäni liikkujana.
Välillä olen mennyt treeneihin huonosti valmistautuneena epämukavat treenivaatteet päällä. Tai olen muistellut varanneeni rentouttavan yin-joogatunnin, kun oikeasti vuorossa onkin maailman hikisin ja aggressiivisin bodycombat-treeni. Kun tällaisia mokia on tapahtunut, silloin on täytynyt vain sopeutua. Se on valtavan epämukavaa, mutta aina töppäilyn jälkeen olen löytänyt itsestäni jonkin uuden lihaksen ja kasvattanut eräänlaista muuntautumiskykyä tai tilanteeseen heittäytymisen kykyä.
Tämä kaikki on vahvistanut uskoani siihen, että pystyn todellisuudessa paljon enempään, mitä rajoittunut mieleni antaa minun uskoa. Väitän, että sama pätee myös kirjoittamisen. Välillä parhaat ideat todella tulevat silloin, kun aikaa on aivan liian vähän ja huomaa vasta myöhäisessä vaiheessa ymmärtäneensä tehtävänannon aivan väärin. Tällaisessa tilanteessa oikea ratkaisu ei ole kuitenkaan luovuttaa, vaan sopeutua kameleontin lailla tilanteeseen ja ottaa siitä kaikki irti.
Ehkä siis tärkein neuvo, mitä kirjoittamiseen liittyen voisin antaa, on yksinkertaisesti se, että ota riskejä ja uskalla altistua kritiikille. Kehittyminen ja kasvaminen tapahtuvat niissä epävarmoissa, herkissä tilanteissa, joissa vähiten haluaisi olla.
Kirsi Höykinpuro, opiskelija
Kirjoitus on laadittu Helsingin yliopiston kielikeskuksen kurssilla Kielen- ja tekstinhuoltoa syksyllä 2020.
Kuva: Jonathan Borba, Unsplash
