Muistatteko peruskoulun äidinkielen kielioppikokeet? Ne sellaiset, joita varten piti opetella pitkä lista sijamuotojen nimiä tai epämääräisiä rimpsuja sanoja, jotka liittyivät ehkä sivulauseisiin. Varsinkin sijamuotojen nimien kohdalla homma tuntui jo silloin järjettömältä saati nyt, kun muistissa on enää osa eikä sisällöstä muista senkään vertaa. Millainen sijamuoto on illatiivi tai adessiivi? Entä se sanarimpsu? Ja, sekä, – kä, että … Mikä olikaan näihin liittyvä sääntö?
Kun vanhat kokemukset ovat tällaisia, miksi kukaan lähtisi vapaaehtoisesti kielen- ja tekstinhuollon kurssille, jos luvassa on samanlaista pänttäämistä? Eikö se ole vain itsensä kiusaamista puuduttavilla pilkkusäännöillä, joita ei kuitenkaan opi? Kokemukseni yliopiston Kielen- ja tekstinhuoltoa tuleville kirjoittamisen ammattilaisille -kurssista on onneksi ollut täysin toisenlainen. On ollut jännää huomata, että tylsistä pilkkusäännöistäkin tulee kiinnostavia, kun niiden oppimiseen on aito motivaatio.
Motivaatiota kurssille osallistumiseen sain siitä, että aloitin vuoden alussa kandidaatin tutkielman tekemisen. Edellisestä äidinkielen kurssista oli jo vuosia, ja epäilin, että pitkän tauon aikana olin kehitellyt omia versioitani kieliopista. Halusin kerrata kielioppia ja toivoin saavani palautetta tekstini sujuvuudesta ja luettavuudesta. En ollut saanut aiemmissa opinnoissani näihin palautetta ja nyt halusin petrata taitojani kandintyötäni varten.
Halusin myös oppia antamaan muiden teksteistä palautetta. Ajattelin, että tuntemalla kielioppisäännöt ja yleiset tekstin luettavuuteen vaikuttavat tekijät osaisin antaa parempaa ja hyödyllisempää palautetta. On ärsyttävää saada liian yleisluontoista palautetta, kuten ”teksti ei kulje jouhevasti” tai ”virke on epäselvä”.
Palautteen saaminen omasta tekstistä oli varmasti paras kokemus kurssilta. Saamani palautteen mukaan tekstini on melko sujuvaa ja hyvää, eikä kielioppivirheitäkään ole niin paljon kuin olin etukäteen pelännyt. Pientä hiomisen aihetta kyllä löytyi, mutta myös paljon vahvuuksia, joita en olisi itse tajunnut. Palaute annettiin hyvässä hengessä, ja kehityskohtiin sai hyvin rakentavaa palautetta.
Yllättäen sain myös positiivisia ahaa-elämyksiä, muun muassa juuri niiden ”puuduttavan tylsien” pilkkusääntöjen kanssa. Tuntuu ihanalta, kun ei tarvitse enää samaan tapaan arpoa, mihin se pilkku nyt kuuluikaan ja mihin ei. Nyt ymmärrän sitäkin logiikkaa paremmin ja voin käyttää aikani johonkin järkevämpään, kuten tekstin tuottamiseen.
Pilkkujen lisäksi myös muut välimerkit ovat kurssin jälkeen paremmin hallussa – yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Puolipistettä en osaa edelleenkään käyttää yhtään sen paremmin kuin ennen. En ole sitä koskaan osannut, enkä siksi ole sitä koskaan teksteissäni käyttänyt. Onneksi kurssilla sain siihen vihdoin synninpäästön. Kuulemma puolipistettä ei ole pakollista käyttää tekstissä vaan sen voi oikeastaan aina korvata myös pisteellä. En siis ole tehnyt mitään väärin, huh.
Kaiken kaikkiaan kokemus kurssista on ollut myönteinen, ja suosittelen vastaavaa kurssia myös muille yliopisto-opiskelijoille pakollisen äidinkielen kurssin lisäksi. Kurssilla oppimani taidot tulivat heti tarpeeseen kandiseminaarissa, ja niistä on iloa varmasti myös muissa opinnoissani. Näitä taitoja tarvitaan myös työelämässä, ja onkin hyvä tietää, että homma on hanskassa, jos työpaikalla joutuu kirjoittamaan joitakin julkaistavia tekstejä. Tarpeen vaatiessa tietää myös, mistä löytyy lisätietoa, jos sitä tarvitsee.
Tällainen siis minun kokemukseni kielen- ja tekstinhuollosta. Kuulisin mielelläni, millaisia kokemuksia teillä on ollut. Koetteko kielen- ja tekstinhuollon kamalana pakkopullana, onko se salainen intohimonne vai ehkä jotakin siltä väliltä? Kiinnostavaa olisi myös kuulla kouluaikojen kokemuksianne: mikä on jäänyt kielen- ja tekstinhuollosta tai äidinkielen tunneilta päällimmäiseksi mieleen?
Katja K.
Nykyisin vastaava kurssi on nimeltään Kielen- ja tekstinhuoltoa. Seuraava kurssi KK-AI006 Kielen- ja tekstinhuoltoa (2 op) järjestetään Helsingin yliopiston kielikeskuksessa keväällä 2024.
